Minä, joka halusin elämältä kaiken. Nopeasti pois nuoruudesta, arvostettuun ammattiin. Olla tärkeä ja elää kylläisenä.
Minä, joka en tiennyt mitä itse halusin. Otin minuun kohdistuvat toiveet päämäärikseni, sanattomat vihjeet unelmikseni.
Minä, joka eksyin matkalla maailmalle. Hukuin kirjoihin ja vaatimuksiin. Kelpaisinko? Edes itselleni?
Minä, joka halusin instaelämän, sain lapsia, joille en ehtinyt olla äiti, liian kiireinen läsnäoloon. Omistin idyllin – liian suuren, kuusi omenapuuta ja niiden mädäntyvät hedelmät.
Minä, jolle äitiys tuntui elinkautiselta rangaistukselta. Perhekarkuri vastuuta paossa. Keskeneräinen, vailla vapautta.
Minä, joka olen tänään tässä. Jolle koti on paikoista turvallisin, äidin syli elämän tarkoitus. Opettelen kelpaamaan joka päivä, pehmeänä, läsnäolevana. Olemaan tarpeeksi lapsilleni, itselleni.
Minä, joka olen tärkeä, elän rakkauden kylläisyydessä.
Minä, jonka tehtävä on opettaa hyväksyntää ja anteeksiantoa, olen lapsilleni ainoa. Heille minä riitän.
Minä tässä. Tänään minä riitän.