Kolmannen loppuunpalamisen jälkeen olen oppinut epäilemään väsymystä. Kuuntelen sen hiipimistä tupaani korva tarkkana. Sisäinen vahtikoirani alkaa murisemaan jo ensimmäisestä rasahduksesta. Olen ehkä oppinut liiankin varovaiseksi, liiankin laiskaksi, päästän itseni ehkä liian helpolla työn pälkähästä. Vai päästänkö? Ennen saatoin uupumatta paahtaa pitkää päivää ensin koulussa ja sitten töissä, juosta kymmenen kilometriä päivässä, siivota koko talon ja leipoa vielä päälle sats

Tuskallisen kolmen vartin hoputus-, muistutus- ja pukemisrumban jälkeen raahaudumme vihdoin ulos, ovelle saattelevan koiran räksytyksen ulottumattomiin. Lapsi hyppää lumihankeen ja pyörii itsensä yltä päältä valkoiseksi. Great! Autoonhan tässä vaan oltiin menossa… Auto sekin on aivan lumen piiloon tuivertama. Komennan (kolmatta kertaa) lumiset riitapukarit autoon ja harjailen auton hammasta purren esiin. Mustaa oloani häiventää hetkellinen vapauden tunne kun vihdoin (tuntia m

Väsymys. Asuu edelleen jäsenissäni. Se lymyilee hämyisenä peittona arjen ja minun välissä. Muuttuu sumuksi silloin kun pitäisi nähdä kauas. Voimattomuus, jonka täytyy antaa huuhtoutua olemattomiin. Täyttää sen uomat puhtaalla energialla, keväällä. Ei sitä voi peittää, se on kuin vesiväri, joka on pestävä pois, jotta uusi väri sen päällä ei sumene. Päämäärättömyys, jolle on ilmestynyt monta sijaista. Toinen toistaan typerämpiä. Valitsen tähän pestiin suunnan, joka vakuut

Minä, joka halusin elämältä kaiken. Nopeasti pois nuoruudesta, arvostettuun ammattiin. Olla tärkeä ja elää kylläisenä. Minä, joka en tiennyt mitä itse halusin. Otin minuun kohdistuvat toiveet päämäärikseni, sanattomat vihjeet unelmikseni. Minä, joka eksyin matkalla maailmalle. Hukuin kirjoihin ja vaatimuksiin. Kelpaisinko? Edes itselleni? Minä, joka halusin instaelämän, sain lapsia, joille en ehtinyt olla äiti, liian kiireinen läsnäoloon. Omistin idyllin – liian suu