Vuosikymmenen ensimmäinen arkipäivä -tavallisen päivittelyä

Loppuihan se loma viimein, totesivat lapsetkin eilen saapuessaan kotiin reissusta. Itsekin olin jollain tapaa odottanut arjen (ja rutiinien, hah!) paluuta, ainakin idealisoiduissa muistikuvissani. Paluu normihullunmyllyyn tuntui taas nähdyltä viimeistään lasten nukkumaanmenovaiheessa. Iltarutiinit olivat hakusassa kaikilla, hommat kankeili ja muisti pätki mitä seuraavaksi pitikään tehdä. Rauhoittumisessa sänkyyn meni noin kolme varttia (eikä sekään vielä kovin rauhallista tul

Miten voi taas kaikki ketuttaa ja väsyttää?

Tuskallisen kolmen vartin hoputus-, muistutus- ja pukemisrumban jälkeen raahaudumme vihdoin ulos, ovelle saattelevan koiran räksytyksen ulottumattomiin. Lapsi hyppää lumihankeen ja pyörii itsensä yltä päältä valkoiseksi. Great! Autoonhan tässä vaan oltiin menossa… Auto sekin on aivan lumen piiloon tuivertama. Komennan (kolmatta kertaa) lumiset riitapukarit autoon ja harjailen auton hammasta purren esiin. Mustaa oloani häiventää hetkellinen vapauden tunne kun vihdoin (tuntia m

seuralaiset

Väsymys. Asuu edelleen jäsenissäni. Se lymyilee hämyisenä peittona arjen ja minun välissä. Muuttuu sumuksi silloin kun pitäisi nähdä kauas. Voimattomuus, jonka täytyy antaa huuhtoutua olemattomiin. Täyttää sen uomat puhtaalla energialla, keväällä. Ei sitä voi peittää, se on kuin vesiväri, joka on pestävä pois, jotta uusi väri sen päällä ei sumene. Päämäärättömyys, jolle on ilmestynyt monta sijaista. Toinen toistaan typerämpiä. Valitsen tähän pestiin suunnan, joka vakuut

minä, joka olen

Minä, joka halusin elämältä kaiken. Nopeasti pois nuoruudesta, arvostettuun ammattiin. Olla tärkeä ja elää kylläisenä. Minä, joka en tiennyt mitä itse halusin. Otin minuun kohdistuvat toiveet päämäärikseni, sanattomat vihjeet unelmikseni. Minä, joka eksyin matkalla maailmalle. Hukuin kirjoihin ja vaatimuksiin. Kelpaisinko? Edes itselleni? Minä, joka halusin instaelämän, sain lapsia, joille en ehtinyt olla äiti, liian kiireinen läsnäoloon. Omistin idyllin – liian suu