Väsymys. Asuu edelleen jäsenissäni. Se lymyilee hämyisenä peittona arjen ja minun välissä. Muuttuu sumuksi silloin kun pitäisi nähdä kauas.
Voimattomuus, jonka täytyy antaa huuhtoutua olemattomiin. Täyttää sen uomat puhtaalla energialla, keväällä. Ei sitä voi peittää, se on kuin vesiväri, joka on pestävä pois, jotta uusi väri sen päällä ei sumene.
Päämäärättömyys, jolle on ilmestynyt monta sijaista. Toinen toistaan typerämpiä. Valitsen tähän pestiin suunnan, joka vakuuttaa kyvyllään kestää ailahtelujani.
Itsetunto. Onko se oma ääneni, jota kuuntelemalla teen asioita, jotka voin jonain päivänä nimetä omikseni?