Kolmannen loppuunpalamisen jälkeen olen oppinut epäilemään väsymystä. Kuuntelen sen hiipimistä tupaani korva tarkkana. Sisäinen vahtikoirani alkaa murisemaan jo ensimmäisestä rasahduksesta. Olen ehkä oppinut liiankin varovaiseksi, liiankin laiskaksi, päästän itseni ehkä liian helpolla työn pälkähästä. Vai päästänkö?
Ennen saatoin uupumatta paahtaa pitkää päivää ensin koulussa ja sitten töissä, juosta kymmenen kilometriä päivässä, siivota koko talon ja leipoa vielä päälle satsin sämpylöitä, yhden piiraankin. Väsynyt saatoin olla, mutta aina jossain kohtaa tuli tovi, jossa saattoi hengähtää ja palautua. Väsymys ei paisunut uupumukseksi. Noista ajoista on tosin jo toista kymmentä vuotta. Paljon on sen jälkeen muuttunut. Olen saanut kaksi lasta, olen vanhentunut; elän eri maassa, jossa on erilainen rytmi; lisäksi elämisen ja työnteon tahti nykymaailmassa noin ylipäätään on kiivastunut.
Lapset muuttavat arkea monin tavoin. Ensin valvotaan vauva-aikaan öisin, meillä tosin heräillään vielä lähes yhdeksän vuotta myöhemminkin. Molempien lasten ollessa pieniä meillä vieraili usein korvatulehdus. Onneksi tämä on sentään helpottanut, enää lapset sairastelevat vaan noin kerran kuussa.
Näistä alkuajoista (ja siinä välillä tapahtuneiden muuttojen, työpaikanvaihtojen, eron, yms yhteisvaikutuksesta) on luihini kuitenkin varastoitunut perusuupumus, jota on vaikea karistaa pois. Olen jatkuvasti puhki. Puntaroin jatkuvasti miten paljon uskallan ja viitsin puskea omia rajojani. Vaarana puskemisessa on se, että väsymys kasaantuu uupumukseksi, josta palautumiseksi tarvitsee pidempää lepoa. Ennen pystyin säännöllisen epäsäännöllisesti ottamaan vapaa-aikaa palautumiseen, nykyään en enää uskalla laskea sen varaan, että tuollaista useiden päivien mittaista palauttavaa aikaa olisi luvassa kun sitä tarvitsee.
Yleensä kesät ja auringon lämpö palauttavat mukavasti. Siksi ehkä viime syksynä puskin rajojani elämänmuutoksen innostuksessa liian reippaasti, ja kaamoksen saavuttua väsähdin. Olinhan juuri muuttanut paikkakunnalta toiselle lasten kanssa, täysin uusiin ympyröihin, aloittanut uudessa kokopäivätyössä, palannut vanhaan sukunimeenikin. En ehtinyt lisätä kalenteriin näiden muutosten vaatimaa palautumisaikaa, vaan aloimme uuden koulu- ja työvuoden muuttolaatikoiden keskellä.
Nyt kun olen jo kolmatta kuukautta saikulla, mittailen usein tekemiseni rajoja. Jos alakerrasta yläkertaan kapuaminen tuntuu työläältä ja luut raskailta, en yritä sinä päivänä ainakaan ruveta siivoamaan. Joskus on kuitenkin haastavaa erottaa onko kyseessä huvituksen puute, jaksun puute vai totaalinen kykenemättömyys. Tällä hetkellä mennään onneksi palautumisessa jo tuossa keskivaiheilla, eli usein tuntuu ettei jaksa. Kunnioitan tätä oloa ja annan asioiden olla. Jos en jaksa, jos kehonikin välittää väsymyksen signaaleja, jätän tekemättä, menemättä ja koitan vaan olla. Meditoin, teen reikihoidon, otan päikkärit. Käyn koiran kanssa kävelyllä ja juon pullakahvit. Kunnioitan itseäni ja levon tarvetta. Minulla ei ole varaa puskea jaksamisen rajaa, vaarana on kellahtaminen uupumuksen puolelle.
Paljon olen myös pohtinut sitä kuinka tästä ikinä voi palautua takaisin omaksi entiseksi itsekseen. Vai olenko lopullisesti menettänyt osan tekemisen meiningistä ja supervoimistani? Asioiden liika mielessä pyörittely ei kuitenkaan anna vastausta asioihin, vaan uuvuttaa entisestään. Opettelen tyytymään siihen voimaan ja siihen energiaan mitä kukin päivä minulle antaa. Ehkä elämän ei tarvitsekaan olla hirveää suorittamista, pelkkää suoriutumista. Ehkä elämän ei tarvitse olla mitään suurta ja erikoista, vaan elämä on tässä ja nyt, tämmöistä. Voisiko Elämä olla tätä mitä se juuri nyt on; pyykin pesemistä, kaupassa käyntiä, lasten kanssa olemista, palautumista -itsensä lempeää kunnioittamista? Kyllä minä tällaista elämää jaksaisinkin.
Missä menee sinun rajasi? Mitä sinä jaksat?