Kolmen kuukauden välein on hyvä kirjoittaa. Kolmen kuukauden välein ehdin kirjoittaa. Silloin on pakko kirjoittaa, kun elämä on paisunut sisälläni liian suureksi, enkä pysty sitä enää pidättelemään. Aiheita kirjoittamiselle nousee joka päivä, koko ajan. En vain ehdi pysähtymään, en osaa enkä oikein suostu.
Pysähtyminen on tämän kevään suurin oppimistehtävä. Ei vaan minulle, vaan koko ihmiskunnalle. Itse asiassa minä olen tätä harjoitellut jo pidempään, mutta en ole vielä läpäissyt testiä, pysähtymisen kypsyysnäytettä. Viimeiset tehtävät pysähtymisen testissä ovat aina tuntuneet liian vaativilta. Olen luovuttanut ja joutunut palaamaan harjoittelun pariin. Uudestaan ja uudestaan.
Palaan harjoittelun alkuun.
Kutsun pysähtymisen harjoittamiseen olen saanut lapsiltani. Kuulin sen äänen selvästi ensimmäistä kertaa tyttäreni synnyttyä. Sitä huudettiin yötä päivää, enintään metrin etäisyydeltä minusta, useimmiten paljon lähempää. Pysähtymisen kutsua olen kuunnellut nyt vuosikymmenen, enkä vieläkään ole siihen tarttunut samalla tarmolla kuin moneen muuhun asiaan pystyn paneutumaan. Vanhan hirsitalon sain remontoitua mepin avustamisen ja lapsen hoidon ohessa. Lapsen pysähtymishuutoon en kyennyt samalla omistautumisella vastaamaan. Eihän lapselle läsnäolo ja hetkessä eläminen ole taloudellisesti kannattavaa eikä edes ansioluettelon kannalta hyödyllistä. Ajattelin hoitavani lapset siinä sivussa, kun teen rahaa, kasvatan meriittejäni ja parannan maailmaa.
Sain kuitenkin lapset, jotka eivät suostuneet olemaan sivussa. Lapset halusivat olla elämäni keskipiste. He huusivat ja vaativat, roikkuivat minussa, kunnes en voinut muuta kuin jäädä aloilleni. Ajattelin, että riittää jos pysähdyn fyysisesti, olisin heille läsnä olemalla vierellä enemmän. Auttamalla heitä asioissa siellä täällä, taputtelemalla hyviä kakkuja hiekkalaatikolla ja iltasatuja lukemalla. Lapset vaativat minut vessaan kanssaan, tulivat myös minun hädälleni kaveriksi tai jäivät oven taakse huutamaan. Olen suoristanut ryppyjä kymmenen vuotta erityisherkän vaatteista, sännännyt vaihtamaan väärän tuntuisia paitoja toiseksi, jotta pieni ehtisi kouluun. Olen hoputtanut pukemaan, pesulle ja lähtemään, olen hoputtanut syömään, muistuttanut haarukasta kädessä. Olen nukuttanut, hipsuttanut, rauhoitellut ja tyynnytellyt lapsia unten maille kymmenen vuotta, keskimäärin laskettuna puolitoista tuntia illassa.
Kaiken tämän olen tehnyt, tietäen, että haluan antaa lapsille itsestäni paljon. Kuitenkaan en ole osannut pysähtyä niin, että se heille riittäisi. Fyysinen läsnäolo ja henkinen orjuus ei ollut sitä mitä lapseni pyysivät. Katkeruus sadun lukemisen jälkeisistä nyt nukkumaan -käskyistä on paistanut läpi. Ärsytys hukatusta ajasta, elämättömästä elämästä ja saavuttamattomammilta vaikuttavista unelmistani on ollut fyysisestä läsnäolostani huolimatta päällimmäinen minusta lapsilleni välittynyt tunne. Ja päällä se tunne totisesti on ollutkin! Niin paljon, etten saanut sitä hälvenemään masennuslääkkeillä, paniikkilääkkeillä, en millään. Mitä ahdistuneemmaksi tulin, sitä enemmän lapset minusta vaativat ja yhä vähemmän kykenin olemaan millään tavalla läsnä.
Jäin töistä sairaslomalle, kun minusta ei enää riittänyt kenellekään annettavaa. Nukuin, söin, nukuin. Olin paikalla lapsilleni, jotka palasivat koulusta iltapäivällä. En ollut ehtinyt tehdä mitään “omaa”, aikuisten juttuja, en edes tarpeellisia kotitöitä. Mieleni panikoi edelleen menetetystä ajasta, rahasta ja mahdollisuuksista. Lasten kanssa oli lisääntyneen kotona oloni myötä hieman helpompaa, mutta itseni kanssa vaikeampaa. Ymmärsin kuitenkin, että äiti-lapsi -suhteen sujumisen kannalta päätökseni jäädä kotiin oli ollut fiksu. Samalla suunnittelin, miten pitäisin edes jotenkin kiinni työelämän syrjästä ja tulevaisuuden töihin paluusta. Pestauduin palkattomaan harjoitteluun, jotta CV:ssä olisi edes jotain näytettävää tältä ajalta. Väsyneenä, ahdistuneena ja nuutuneena edes harjoittelu ei sujunut niinkuin olisin halunnut. Monipaikkaisen läsnäolon strategia petti taas.
Sain harjoittelun suoritettua loppuun, en edes kunnialla. Päätin, että fyysinen väsymykseni tulisi loppumaan ja hain apua yksityisiltä lääkäreiltä. Koska olin päättänyt, että tulen taas voimaan paremmin, aloin voimaan paremmin ja jaksoin nähdä tulevaisuuteen. Ainakin niin hyvin, että saatoin palata ajatuksissani suorittamaan kesken jääneitä yliopisto-opintojani. Tutkinnosta puuttui enää yksi kurssisuoritus ja puoliksi tehdyn gradun viimeistely. Toiveissani koko elämäni muuttui jo paremmaksi, näin itseni työelämässä ja uraa kiinni kirimässä. Kunhan saisin gradun palautettua, olisin taas yhteiskuntakelvollinen ihminen.
Ferritiini-injektion voimalla pusersin uupuvat suoritukset ja gradun kasaan. Kymmenen vuoden ahdistus oli vihdoin kansissa ja arvioitavana. Seuraavana maanantaina kuvittelin vihdoin saavani keskittyä tulevaisuuden tavoitteluun ja töihin paluuseen. Olin keväällä (ferritiinihöyryissä) perustanut oman yrityksen, jonka toimintaa ryhdyin suunnittelemaan.
Tuona maanantaina, eilen, jaoin työpisteeni (ruokapöydän) yhdessä etäkoulua käyvän lapseni kanssa. Olimme molemmat koneillamme aamuyhdeksältä, hyvät työntekijät. Nousimme pöydän äärestä päivän päätteeksi neljältä. En ollut saanut mitään omaa tehtyä. Koko päivän istuin tyttäreni kanssa hänen koneellaan, rauhoittelin häntä koulutehtävien tekemiseen, hieroin ja ohjasin pieniä joogatuokioita hermorauniona kirjojaan paiskovan lapsen tasoittamiseksi. Mielessäni suunnittelin yritykseni visuaalista ilmettä, vertailin eri sävyvaihtoehtoja vaikka ainut näkemäni väri oli syvän punainen.
Aikuismainen toiveeni vanhalle uralle paluusta sai taas täyslaidallisen. Alan vihdoin näkemään, että tässä koronan takia korostuneessa tilanteessa minulta ei vaadita enää muuta kuin (täydellistä) pysähtymistä. Sitä, että olisin vihdoin läsnä kymmenen vuotta henkistä läsnäoloani vaatineille lapsilleni. Sitä, että olisin olemassa vaan heille, ilman omalle suorittamisen ja tavoittelemisen radoille eksyvää mieltäni. Olisin vaan ja hengittäisin. Näkisin, miten elämäni tärkein saavutus onkin ehkä kasvattaa mieleltään tasaiset lapset eikä tehdä uraa. Antautuisin tilanteelle, ja näyttäisin, että juuri nyt meillä on kaikki mitä tarvitsemme. Olisin esimerkillisesti itsekin tyytyväinen tähän tilanteeseen kertoessani lapsilleni, että juuri nyt kaikki on hyvin.
Illalla iltasadun jälkeen lapset vaativat jäämistäni huoneeseen. Yritin lastenhuoneen nojatuolilla istuessani katsella yritykseni logon värejä läppäriltä. Lapset eivät osanneet olla aloillaan, vaan huutelivat sängystä ettei uni tule ja panikoivat pienintäkin asennon muutostani. Luulivat, että lähtisin. Kolmen vartin yrittämisen jälkeen luovutin. Laitoin läppärin pois ja pysähdyin hetkeen. Olin vaan. Antauduin.
Kun sitten itse myöhemmin rauhoittelin itseäni alas kierroksilta, jonne nukutussessio minut oli heittänyt, ymmärsin, että tässä oli jälleen yksi elämän minulle osoittama merkki. Kutsu pysähtymiseen. Näin niin selvästi, miksi elämäni oli junnannut paikoillaan. Ei siksi, että en ollut kymmeneen vuoteen saanut valmiiksi filosofian maisterin tutkintoa tai yltänyt tavoittelemiini työpaikkoihin. Elämäni oli junnannut paikoillaan siksi, että en ollut osannut kokonaisvaltaisesti pysähtyä tähän hetkeen ja antautua. Olin katkeroitunut, olin sisuuntunut, olin luovuttanut. Mutta mieleni ei ollut milloinkaan pysähtynyt edes hetkeksi.
Nyt pohdin, rohkenisinko kokeilla täydellistä pysähtymistä. Jos luopuisin hetkeksi seuraavan askelman tavoittelusta, ja olisin tässä lapsilleni. Itsellenikin. Kuuntelisin hötkyilemättä, mitä he haluavat ja miten voin heidän kasvuaan tukea. Ehkä tähän keskittymällä (tässä olemalla) voisin nähdä mitä erityisherkät lapseni minulta vaativat. Ja ymmärtää miten erityisen vaikea äiti olen heille ollut. Mietin uudelleen mistä (ja miten) elantoni ansaitsisin, niin etten kokisi jatkuvasti paineita paeta hetkestä, heidän luotaan…