• Pia Kokko

Matala ferritiini, suorittajan uupumus vai gradukrapula

Viikko sitten palautin gradun arvosteltavaksi. Yritin tosin palauttaa sitä professorille jo helmikuusta lähtien, sain sen aina uudelleen ja uudelleen korjauskehotusten kanssa takaisin. (Ja joka kerta olin heittää pyyhkeen kehään.) Mutta viikko sitten, päivää ennen lukuvuoden viimeistä palautuspäivää sain koko satasivuisen paketin sellaiseen kuntoon, että sain luvan jättää sen arvosteltavaksi. Silloin oli torstai 23.4. ja päivä vasta puolessa. Ajattelin ottavani perjantain rennosti, ja lepäilen enkä ryhdy vielä seuraavaan hommaan, joka listallani jo odotteli. Viikonloput pidän nykyään vapaana hommista, silloin on kalnterissa perheaikaa. Enää en edes pode huonoa omaa tuntoa “hukatun viikonlopun” rentoilusta. Tosin koronakeväänä käytännössä kaikki aika on ollut perheaikaa eikä selvää eroa arjen ja pyhän, työn ja levon välillä ole ollut.

Torstaina lopputyön palautuksen jälkeen kävimme autokaupoilla (kiva gradulahja!) ja ruokaostoksilla Seinäjoella. Olo oli kepeä, iloinen ja HELPOTTUNUT. Perjantaiaamu meni tyttären 10-vee synttärikakkua ja muffinsseja leipoessa (minussa asuvan suorittajan mukaan tämä on “vapaata” aikaa), iltapäivällä väsymys alkoi jo tuntua ja otin (hyvin ansaitut) päikkärit. Lapset saapuivat isältään ja hälinä alkoi. Olo tuntui edelleen melko normaalilta. Viikonloppuna halailimme isä-viikon aikana minulta saamatta jääneet halit, lämmitimme mökin rantasaunaa ja paljua, tramppailimme ja ulkoilimme. Sunnuntaina olikin jo tarkoitus lähteä kohti Espoota ja kotia, joka tarkoitti mökin suursiivousta ennen seuraavia lomalaisia).. Siinä vaiheessa alkoi väsymys jo tuntua..

Kunnolla väsy ei kuitenkaan iskenyt päälle ennenkuin arjen koittaessa. Siis silloin kun olin ajatellut, että palaan tehtävä-listani pariin ja ryhdyn edistämään seuraavaa asiaa. Väsymys, jonka ajattelin johtuvan edellisen päivän siirtymisestä (ja pakkaamisesta sekä mökin siivoamisesta). Tiistaina väsytti vielä enemmän. Otin päikkärit, ja olin silti voimaton. En vieläkään osannut yhdistää väsymystä muuhun kuin matkalta paluuseen ja ehkä koronan aiheuttamiin poikkeusoloihin..

Unilääkkeen ja punkkulasin skippaamisella sain seuraavana yönä sen verran hyvät unet, että aamu tuntui lupaavammalta. Terapiaakin oli luvassa, saisi pohtia ja analysoida, ah! Terapeutti kuunteli tarkalla korvalla taantunutta oloani ja huomautti, että olen taas epätoivon, uupumuksen ja väsymyksen tilassa. Siinä tilassa, joka minulla oli ennen helmikuun ferritiini-injektiota. Miten en ollut itse huomannut! On niin helppo solahtaa vanhoihin toimintamalleihin, masennukseen ja itsesääliin ilman, että sitä edes huomioi. Hyvä! Helmikuisen injektion kontrollilabra olisikin ollut huhtikuun alussa, jonne en koronahässäkän takia kuitenkaan mennyt. Varasin saman tien ajan verikokeeseen.

Tätä kirjoittaessa olen juuri tullut verikokeesta, ja olen läpeensä uupunut. Makaan voipuneena sohvalla, vaikka vasta heräsin yöunilta. Luulen, että veriarvot ovat taas pielessä. Mutta tajusin myös jotain muuta. Olen palauttanut juuri (viikko sitten) lopputyöni, joka oli ollut mielessäni aktiivisesti joka päivä ainakin neljä vuotta. Opiskelu ja valmistuminen ajatuksena olivat olleet mukanani jo kymmenen vuotta. Voisiko ehkä olla, että kärsisin GRADUKRAPULASTA? No tietenkin! Ainakin osana tätä totuutta.

Oma paha tapani on hypätä valmiista asiasta toiseen ilman, että pysähdyn ja annan itselleni kiitosta hyvin tehdystä työstä. Ilman, että muistan viettää viikonloppua tekemisten välillä. Tammikuussa nousin uupumus-masennus-väsymys-talvihorroksesta ja tsemppasin itseni erilaisin keinoin viimeistelemään puoliksi tehdyn lopputyön. Kaiken väsymyksen ja elämän suurten aukinaisten kysymysten keskellä löysin itsestäni sen voiman, joka auttoi pinnistämään loppuun saakka. Helmikuussa saatu ensimmäinen ferritiiniannos toki auttoi kovasti, oli taas helpompi hengittää ja keskittymistä haitannut aivosumu hälveni pois. Mutta samalla olin koonnut käyttööni viimeisetkin voimanrippeeni, jotta saisin tämän tavoitteen kuitatuksi.

Nyt lopputyöstä luovuttuani kehoni laskee hiljalleen kierroksia, ja alkaa palautumaan. Kuin hurjasta urheilusuorituksesta, maratonista. Vähitellen hahmotan voimatyhjiön, joka jää jäljelle. Pikkuhiljaa alan tunnistamaan väsymyksen endorfiinien haihtuessa ja olotilan normalisoituessa. Ymmärrän, että olen ponnistanut suuresti. Kehoni haluaa lomaa, lepoa ja palautumista. Ja minä pöhkö olin jo suunnitellut uusia haasteita!

Täytyykin tehdä täysin vastakkainen, täytyy pysähtyä ja mennä lattialle makaamaan ja vaan olla. Antaa kehon puhua murheensa ja huolensa, pitää kunnon debriefing suorituksen jälkeen. Seuraan ystäväni, kehokuiskaaja Anna Suomen @anna_suomi esimerkkiä ja aion vain olla, tuntea kuinka maa kannattelee. Olla niin kauan, että jäljellä on vain tyhjää. Tilaa, jota sydämeni alkaa tarpeeksi palauttavan hiljaisuuden jälkeen täyttämään vastauksillaan. Tänään ei tarvitse enää yrittää ja suorittaa. Tänään voin vaan olla. Ensin tässä sohvalla ja kohta lattialla yhdessä muiden lattiallamakoilijoiden kanssa Annan IG-livessä.

Niin, ja vastausta väsymyksen laatuun en osaa varmasti sanoa. Varmasti sekä ferritiinin puute, jatkuva tekeminen ja lopputyöuupumus ovat vaikuttamassa. Onneksi kaikkiin toimii sama lääke -lepo!

38 views0 comments