• Pia Kokko

Mitä oikein tapahtui?

Musta ei oo hetkeen kuulunut, koska nyt menee hyvin! Kirjoittamisen vimma iskee yleensä aina silloin kun viimeinen saaviin mahtuva pisara on jännittänyt pinnan äärirajoilleen. Sanoittamalla olen saattanut helpottaa jännitystä. Viimeaikoina arki on ollut seesteisempää kuin pitkään aikaan, jolloin vimmat ja ylitsevuotavat tekstit ovat puolestaan tiukemmassa. Mutta voihan tänne vuodatuksen päälle kirjoittaa hyviäkin asioita, ja ainakin voin koittaa listata niitä mahdollisia asioita, jotka ovat johtaneet vähemmän ruuhkaiseen arkeen. Itseasiassa tämähän minulla oli koko bloginpidon tausta-ajatuksena. Että voisin seurata omaa toipumistani ja vertaisavautumisen ja -tuen lisäksi saisin kertoa asioista, jotka saattavat aiheuttaa onnistunutta arkea.

Onnistumisiin onkin tähdätty jo syksyn puolivälissä alkaneiden erinäisten konsultaatioiden ja asiakkuuksien kautta. Olen siis tiedostanut tilanteen hankaluuden ja hakenut aktiivisesti apua. Enkä ole luovuttanut, vaikka tilannettamme olisikin joidenkin henkilöiden osalta sanoitettu normaaliksi lapsiperheen arjeksi. Tiesin itse, missä omat jaksamisen rajani kulkevat ja hain apua niiden mukaisesti. Lopulta tyttären psykiatrinen arviointi ei johtanut mihinkään diagnoosiin eikä terapiaan. En tosin diagnoosia ollutkaan vailla, terapiaa ehkä toivoin tiettyihin käyttäytymisen haasteisiin. Ahdistusherkkyys häneltä nimettiin, jota tulisi seurailla. Sain kuitenkin kaksi arvokasta asiaa tämän lastenpsykiatrisen asiakkuuden seurauksena. Ensimmäinen oli kaupungin tarjoama perhetyö, jonka kautta kotonamme on käynyt perhetyöntekijä neuvomassa lasten tilanteessa. Perhetyö tarjosi myös palveluseteleitä, joiden avulla saan lastenhoitoapua niihin tilanteisiin kun muutoin olisin jumissa kotona (ja ahdistuksen vallassa). Yksinhuoltajana pystyn silti harrastamaan ja tuntemaan, että minulla voi olla omaa elämää, kiitos perhetyön!

Toinen tästä lastenpsykiatrisen asiakkuudesta seurannut asia oli oivallus oman tilanteeni vakavuuteen. Tyttäreni taustoja minulta haastatellessaan psykiatrinen sairaanhoitajamme huomasi täydellisen uupumukseni. Hän sanoi suoraan ja rehellisesti, että eniten voisin auttaa perheeni tilannetta pitämällä huolta omasta jaksamisesta ja ahdistuksestani. Seuraavana päivänä jäin sairaslomalle, ja tällä tiellä olen edelleen. Kiitos näistä sanoista, Seija! Ne saivat minut näkemään tilanteen kokonaisuudessaan, ja hyväksymään oman roolini siinä.

Pitkän sairausloman myötä oma stressini ja ahdistukseni on helpottanut, vaikkakin hitaasti. Vasta nyt, kolmen saikkukuukauden jälkeen voin sanoa, etten ole enää jatkuvasti ahdistunut. Enää sydämeni ei hakkaa hullun lailla vaan siksi, että pitäisi saada lapset aamupalalle ja puettua. Enää en sula täydellisesti siksi, että on viikonloppu. Olen jopa uskaltautunut saunomaan yksin (ainoana aikuisena) lasteni kanssa, mikä ennen taatusti aiheutti minulle paniikkikohtauksen. Vieläkään en uskalla luottaa siihen, että ahdistuksettomuus kestäisi koko päivää, saati että se olisi jatkuvampi olotila. Olen kuitenkin kiitollinen jokaisesta hetkestä kun saan elää arkea ilman sumentavaa ahdistusta.

Ahdistuksettomuuden myötä olen saanut kokea positiivisia vanhemmuuden hetkiä arjessa ja lasten kanssa. Olen saanut havaita millainen vaikutus omalla paremmalla olotilallani on lasten toimintaan. Ymmärrän, että ahdistukseni on tarttunut lapsiin ja aiheuttanut heille epävarmuutta. Olen hyväksynyt sen, että olen osasyyllinen vaikeaan tilanteeseemme. Ja hyväksymisen myötä olen valmis muuttamaan asioita itsessäni ja toiminnassani, jotta muutos olisi mahdollinen.

Perhetyön kanssa otin käyttöön myös monta konkreettista asiaa, joilla on ollut vaikutusta arjen sujuvuuteen. Välillä olo on tuntunut tarhatädiltä, mutta jos näistä on apua niin näillä mennään! Pitkä sairausloma on ollut ensisijaisen tärkeää myös siksi, että ilman sitä minulla ei olisi ollut voimia kokeilla erilaisia apumetodeja. Kun voimavarat menivät enimmäkseen arjesta selviämiseen, en jaksanut ottaa käyttöön Papunetin toiminnanohjauskortteja. Sairausloman alkaessa tulostin, leikkasin ja päällystin kuvakortit sekä hommasin niille magneettitaulun. Aloimme yhdessä suunnittelemaan näkyvästi viikkoa niin, että lapset itse näkevät kuvakorteilta mitä milloinkin tapahtuu ja milloin on esimerkiksi iskäviikonloppu. Sovittiin minä päivänä viikosta kumpikin lapsi saa valita ruoan, muina päivinä aikuinen päättää ja sitä syödään mukisematta. Aamu- ja iltapalojen venymiseen otettiin avuksi munakello ja 20-minuutin aikaraja. Nukkumisen osalta sovimme ensin vuoropäivät, jolloin kumpikin sai nukkua äidin vieressä. Ja huomaa, tässä rotaatiossa myös minulla oli oma päiväni, jolloin saan nukkua itsekseni! Nukkumisjärjestelyiden seuraava askel oli kuopukselle oman pikkusängyn saaminen sänkyni viereen. Nyt hän nukkuu koko yön siinä. Tämä muutos toi hänelle selvästi turvaa ja luottamusta äidin läsnäoloon, sillä hän ei enää herää öisin tarkistelemaan olenko paikalla. Saan nukuttua öisin! Iltariisumiset ja sadun lukeminen siirtyivät myös äidin makkarista pois, ja tätä myöten väheni myös sängyllä riehuminen. Kaikenkaikkiaan rutiinit vaikuttaisivat olevan tässä se avainsana.

Olen aina ollut henkilönä joustava, rutiineja karttava ja huonosti suunnitteluun kykenevä. Kuitenkin olen syksyn aikana viimein sisäistänyt sen, että lapseni (lapset yleensä) tarvitsevat ennakoitavuutta ja jatkuvuutta, rutiineja ja selkeää rytmiä. Uupuneena tällaisen itselle epätyypillisen toiminnan toteuttaminen oli mahdotonta. Vasta kun aloin pienten säännöllisten tekemisien myötä ymmärtämään suunnitelmallisuuden vaikutuksen lasten toimintaan, rohkenin ryhtyä tähän suuremmassa mittakaavassa. Kun koko oma elämä on sekaisin ja tuntuu, että kaikki voima menee vahinkojen minimointiin tuntuu seuraavan kuukauden kalenterointi jo ajatuksenakin ylivoimaiselta. Minusta tuntui, kuin elämäni olisi ollut vuotava pussillinen jogurttia, joka ulokkeineen tursuili sormieni lomasta. Pienten muutosten myötä aloin tarkastelemaan arkeani tarkemmin ja ennakoivammin, aluksi useita päiviä pidemmälle eteenpäin. Tässä on ollut erityisen suurena apuna myös helmikuussa aloittamani HIMA Happinessin Onnellisuusakatemia-koulutus, jossa aluksi keskitytään nimenomaan oman ajankäytön seurantaan, suunnitteluun ja muokkaamiseen. Olen nykyään uskaltautunut täyttämään kalenteriani jo seuraavankin kuukauden puolelle!

Onnellisuusakatemiasta poimimiani ehdottoman tärkeitä vinkkejä sujuvamman arjen mahdollistumiseen olivat lisäksi oman saatavilla olon rajoittaminen ja oman ajan ja levon tarpeen kunnioittaminen. Näistä voimaannuttavista neuvoista kiitos teille Keiju ja Laura! Vaikka olenkin äiti, ei minun silti tarvitse olla rajattomasti lasteni käytettävissä. Itse asiassa olen ollut lasteni poljettavissa. Olen taipunut vaikka mihin pyyntöihin, vaikka he ovat jo 9- ja 6-vuotiaita. Olen pukenut heitä kuin pikkulapsia, vain päästäkseni asioissa nopeammin eteenpäin tai välttääkseni riitoja. En pue enää. Olen noussut sohvalta jokaiseen pieneen Äiti!!! –huutoon vastatakseni. Nykyään rohkaisen lapsia malttamaan ja kokeilemaan itse, sillä äiti lepää nyt hetken. Aloin jopa lukitsemaan vessan oven!

Oman ajan kunnioittamisen puitteissa olen kalenteroinut itselleni iltaharrastuksen, niillekin viikoille kun miesystäväni ei ole lähistöllä auttamassa. Tuolloin minulla on apuna kotihoito. Kahdella ensimmäisellä kerralla minulla oli huono omatunto asiasta. Kun huomasin millaisen hyvänolonaallon oma harrastusaika antaa, en aio siitä enää luopua! Miksi äitinä olo automaattisesti tarkoittaisi kaikesta omasta luopumista? Ranskalaisissa lastenkasvatusoppaissa painotetaan erityisesti omista harrastuksista ja parisuhdeajasta kiinni pitämisestä. Tätä ajatusta johdatellen olen myös huomioinut itseni näkemisen ennenkaikkea naisena. Olen myös äiti, mutta ensin olin nainen. Miksi äitiyteni pitäisi syödä minussa asuva naiseus? Miksen voisi sallia itselleni aikaa pitää huolta itsestäni ja arvostaa itseäni ja haaveitani. Miten lapseni voisivat kunnioittaa minua, jos en edes itse kunnioita itseäni? Kuten toinen ihana hoitaja, Päivi, sanoi minulle alkutalven tapaamisessa: “Ei vanhemman tarvitse laittaa aikuisen ihmisen elämää paussille lasten takia. Myös vanhemmalla on oikeus omaan onneen ja elämään.”

Naiseus on noussut pintaan ehkä kevätauringon myötä, mutta toisaalta myös siksi, että säännöllinen liikuntaa tekee hyvää keholleni. Naiseuden vaaliminen on tarkoittanut minulle liikunnan ja terveellisen ruokavalion lisäksi vaikkapa niinkin pieniä (banaaleja asioita) kuin hiusten ja kulmien värjäämistä ja vaatekaapin kriittisesti tarkastelua (kävin kirppiksellä 🙂 !). Myös naiseuden henkisyyden ja naisen luonnolliseen rytmiin herkistyminen ovat Meri Mortin Lumoava nainen –kirjan luettuani olleet mielessä.

Omalla kohdallani naiseuteen panostaminen tarkoittaa kuitenkin erityisesti hetken ottamista aamuisin itsensä valmiiksi laittamiseen. Tästä on niin helppo luopua kun on saikulla. Jos hiippailen koko päivän oloasussa tukka sekaisin, ei se saa ainakaan minua tuntemaan oloani yhtään paremmaksi. Sen sijaan jos peilistä katsoo aamulla silmänsä pessyt, hiuksensa ja hampaansa harjannut ihminen, joka on myös nipistellyt poskiinsa hieman punaa, kaikki tuntuu hieman mahdollisemmalta. Vastassani on nainen, jolla on toivoa. Ja kun on toivoa, on vähemmän toivottomuutta.

P.S. Hyvää naistenpäivää! ❤

8 views0 comments